Det var så det började… Skrivet till Nurks 10-årsjubileum 1999 av Anna-Lisa Blöth, f.d. ordförande, f.d. ridlärare, numera glad Kalle-ryttarinna på ridlektioner. Den 8 mars 1989 beslöt vi, en grupp hästtokiga tjejer, att grunda Nykarleby Ridklubb. Vi – det var Sari, Pia, Marina och jag, Anna-Lisa, hade alla egna hästar. Vi brukade rida tillsammans. Det blev med tiden tråkigt att ranta kring på vägarna. Vi tyckte att det borde finnas möjlighet att träna dressyr och hoppning på ett tryggt ställe och kanske till och med ordna små tävlingar! Vi hade inga stora framtidsplaner faktiskt, och om någon då hade sagt att ridklubben endast sex år senare skulle ha stall och ridbana och fyra egna hästar så skulle vi ha gapskrattat Efter att vi grundat ridklubben började medlemmar strömma till. Det var mest flickor, men också några pojkar som ville lära sig rida så klart. Och så blev det som det blev: vi började hålla lektioner på veckosluten. Hästarna – ja det blev ju att ta till de egna. Kalle, Liina och Mindi till att börja med. Peku deltog också, med fladdrande underläpp. De allra minsta fick sitta på Lollipop. En riktig ridbana hade vi ju inte. Vi fick hålla till på åkertegar, vi har ridit på Tekniska Verkets gårdsplan. Inhägnad hade vi inte – plastband fick duga. Jag ryser när jag tänker på det!!!

 

 

Klubbens första egna häst, Nicke, köptes hösten 1989. Den var inte utbildad ridhäst, och visade sig vara lite för stor och tungriden för de flesta av klubbens ridelever. Därför beslöts att byta den mot en ponny, och så kom New Forest-ponnyn Marduk till NURK sensommaren 1990. Marduk var en envis rackare. Han lärde sig snart att springa genom plastbanden som vi hade spänt runt ridbanan. Allt som oftast galopperade han hem till stallet med en hjälplöst skrikande ryttare på ryggen! Det var på tiden att vi fick en riktig ridbana med stadigt staket runt! Min man och jag hade sedan 1986 arrenderat ett område invid avstjälpningsplatsen, för höbärgning. De var ett drygt total smala tegar, mycket idylliskt med björkar och vilda blommor. När läget blev akut vintern 1990,  – Marduk rymde från snart sagt varje lektion – bestämde min man och jag oss för att bygga en provisorisk ridbana på två av våra tegar. Det kallades till talko. Ridelevernas pappor ställde mangrant upp. Virke fick vi gratis från Svarvars. Så byggdes på ett veckoslut, ett staket runt de två första tegarna, närmast vägen. De stöttades av sinnrikt spikade träbockar så att det höll även när snön smälte bort. NURK gjorde sedan en anhållan hos staden om att Ridklubben skulle få överta arrendet för 1200 kvadratmeter av det område på 1,5 hektar som min man och jag arrenderade, samt att NURK skulle få anlägga en ridbana på området. Staden svarade, troligen med en suck av lättnad, ja till NURKs anhållan. (Ridklubben hade ända sedan grundandet haft in en anhållan på olika områden för byggande av ridbana, och hade varje gång fått avslag.)  På våren 1991 påbörjades byggandet av ridbanan. Finansieringen ordnades på så sätt att Sari, min man och jag skrev under som borgenärer för ett lån, jag tror att det var på 25 000 mk. Sommaren 1991 stod ridbanan färdig, lagom till första ridlägret! Vilken lycka för ridlärare och ridelever, men vilken missräkning för Marduk, som trots idoga försök inte längre kunde bryta igenom staketet! Så har åren gått, med både roliga och mindre roliga händelser att minnas. Men jag tycker nog, att de trevliga minnena överväger. Av de grundande medlemmarna är det endast Sari och jag, som är kvar i klubben. Jag tror att hon och jag, mer än någon annan, förstår att uppskatta den utveckling som skett i Ridklubben. Ett stall fullt med hästar, tävlingar både här och på andra orter, där ”våra” adepter börjar vinna rosetter; ridundervisning och kurser under trygga, välordnade former – en framtidsvision håller på att ta form. Hur kommer vi – NURK – att ta emot 2000-talet? Kanske med ett eget ridhus… Vem vet? — Det är snart tio år sedan allting började. Jag sitter här och läser det jag skrev i maj 1995. Nu HAR vi ett ridhus, en stor och ståtlig byggnad som tornar upp sig när man svänger in på den lilla vägen. Vi har Johanna och hennes snälla, duktiga hästar. Nu borde vi väl vara nöjda!? Vaddå nöjda? Det finns MASSOR att göra än! Vi vill ha en ännu större och finare terränghinderbana, och så behöver vi en större ridplan för hopptävlingar, en dressyrplan till, och en stor parkeringsplats, och mera hagar, och, och…! Jag ser framemot och känner en glad förväntan. Den här gången vågar jag inte göra några profetior i stil med den jag gjorde 1995. Men – är det inte så att vi i Finland endast har en fälttävlansbana som håller internationella mått? Vore det inte på tiden att vi fick en till…

 

 

 

Näin se alkoi…
Anna-Lisa Blöth, NURKin entinen puheenjohtaja, entinen ratsastuksenopettaja ja nykyinen iloinen Kalle-ratsastajatar, kirjoitti seuraavan tekstin NURKin historiasta NURKin 10-vuotisjuhlaan 1999.
Maaliskuun 8. päivä 1989 me, ryhmä hevoshulluja tyttöjä, päätimme perustaa Uudenkaarlepyyn Ratsastuskerhon (Nykarleby Ridklubb). Meillä – siis Sarilla, Pialla, Marinalla ja minulla, Anna-Lisalla, oli omat hevoset. Meillä oli tapana ratsastaa yhdessä. Ajan kuluessa teillä ratsastelusta tuli tylsää. Meidän mielestämme tuli olla mahdollista harjoitella kouluratsastusta ja esteitä turvallisessa paikassa, ehkä jopa järjestää pieniä kilpailuja! Meillä ei todellakaan ollut suuria tulevaisuudensuunnitelmia, ja jos joku olisi kertonut meille että kuuden vuoden kuluttua meillä olisi talli, ratsastuskenttä ja neljä omaa hevosta, olisimme kuolleet nauruun.
Ratsastuskerhon perustamisen jälkeen alkoi jäseniä virrata kerhoomme. Enimmäkseen tyttöjä, mutta olipa seassa muutama poikakin joka tahtoi oppia ratsastamaan. Ja niin siinä kävi – me aloimme pitämään ratsastustunteja viikonloppuisin.
Hevosista- omillahan me sitten tunteja pidimme. Kallella, Liinalla ja Mindillä alkajaisiksi. Peku pääsi myös osallistumaan tunneille, lepattavan alahuulensa kera. Kaikista pienimmät saivat istua Lollipopin satulaan.
Oikeaa ratsastuskenttäähän meillä ei ollut. Saimme pysytellä peltosaroilla ja ratsastimme myös teknisen viraston pihalla. Aitojakaan meillä ei ollut, muovinauha ajoi saman asian. Minua puistattaa kun ajattelenkin sitä!
Kerhon oma ensimmäinen hevonen, Nicke ostettiin syksyllä 1989. Sitä ei ollut koulutettu ratsuhevoseksi ja se osoittautui myös liian suureksi ja raskaasti ratsastettavaksi suurelle osalle kerhon tuntiratsastajista. Siksi se päätettiin vaihtaa poniin ja siten saapuikin new forest-poni Marduk NURKille loppukesästä 1990. Marduk oli itsepäinen veijari. Se oppi nopeasti juoksemaan ratsastuskenttää rajaavan muovinauhan läpi. Aika useasti se laukkasi takaisin tallille selässään avuttomasti kiljuva tuntiratsastaja.
Oli siis jo korkea aika, että saisimme oikean ratsastuskentän kestävien aitojen ympäröimänä! Mieheni ja minä olimme jo vuodesta 1986 vuokranneet erästä maa-aluetta kaatopaikan vieressä heinänkorjuuta varten. Alue oli täynnä kapeita sarkoja, mutta idyllinen alue se oli kaiken kaikkiaan koivuineen ja villikukkineen. Tilanne muuttui kuitenkin akuutiksi 1990, kun Marduk karkasi lähes jokaiselta tunnilta. Tuolloin minä ja mieheni päätimme että rakentaisimme väliaikaisen kentän kahdelle vuokraamistamme saroista.
Niitä kutsuttiin talkoiksi. Ratsastusoppilaidemme isät tarttuivat tuumasta toimeen. Puutavaran saimme ilmaiseksi Svarvarsilta. Ja niinpä siis rakennettiin aita kahden ensimmäisen saran ympärille, lähimmäksi tietä, ainoastaan yhden viikonlopun aikana. Aita tuettiin puupukeilla, jotta se kesti jopa lumen sulaessa pois.
Sittemmin NURK anoi kaupungilta lupaa vuokrata 1200 neliömetrin aluetta siitä 1,5 hehtaarin alueesta, jota minä ja mieheni vuokrasimme. Tarkoituksena olisi tehdä ratsastuskenttä alueelle. Kaupunki vastasi, luultavasti hieman helpottuneenakin, myöntävästi kerhomme hakemukseen. Ratsastuskerho oli nimittäin perustamisestaan asti anonut lupaa rakentaa ratsastuskenttä erinäisille alueille, mutta oli saanut joka kerta kieltävän vastauksen. Keväällä 1991 aloitettiin ratsastuskentän rakentaminen. Rahoitus järjestettiin siten, että minä, mieheni ja Sari lupauduimme takaajiksi lainalle, muistelen että kyse oli 25.000 markasta. Kesällä 1991 ratsastuskenttä oli valmis, juuri sopivasti ensimmäistä ratsastusleiriä varten! Mikä onni se olikaan ratsastuksenopettajille ja oppilaille! Ja mikä pettymys Mardukille! Se ei nimittäin, ahkerista yrityksistään huolimatta, pystynyt enää murtautumaan ratsastuskentän aidan läpi.
Ja niin ovat vuodet vierineet, matkaan on mahtunut monia hauskoja mutta myös ei niin hauskoja tapahtumia muistettavaksi. Mutta mielestäni ne hauskat muistot kuitenkin vievät voiton. Meistä perustajajäsenistä on enää minä ja Sari jäljellä kerhossamme. Luulen, että hän ja minä osaamme, enemmän kuin kukaan muu, arvostaa sitä kehitystä joka on tapahtunut ratsastuskerhossamme. Talli on nyt täynnä hevosia, kilpailuja järjestetään niin täällä kuin muissakin paikoissa, ja meidän omat oppilaamme voittavat ruusukkeita. Ratsastuksenopetus ja kursseja järjestetään turvallisesti ja hyvin suunnitellusti. Tulevaisuuden visio muotoutuu samanaikaisesti. Miten me, NURKilaiset, tulemme ottamaan 2000-luvun vastaan? Ehkäpä meillä on sitten jo oma maneesi… Kuka tietää?

Siitä on pian kymmenen vuotta, kun kaikki alkoi. Istun ja luen parhaillaan mitä olen kirjoittanut toukokuussa 1995. Nyt NURKilla on maneesi, suuri ja hieno rakennus joka kohoaa korkeana esiin, kun kääntyy sille pienelle tielle, joka johtaa tallillemme. Meillä on Johanna ja hänen kiltit, taitavat hevosensa. Nyt meidän varmaan pitäisi sitten olla tyytyväisiä?!?
Mitään tyytyväisiä! On vielä PALJON tekemistä jäljellä. Me haluamme vielä isomman ja hienomman maastoesteradan, ja kyllähän me tarvitaan isompi kenttä estekisoja varten, vielä yksi kouluratsastuskenttä ja iso parkkialue ja lisää tarhoja, ja, ja….!
Katson eteenpäin iloisen odotuksen tuntein. Tällä kertaa en uskalla tehdä mitään suuria ennustuksia tulevaisuudelle, kuten uskalsin vuonna 1995. Mutta, eikös ole niin että meillä Suomessa on vasta yksi kansainväliset mitat täyttävä maastoesterata? Eikös se olisi jo aika että saisimme yhden lisää….